Ehkä yliopisto on turvapaikka. Siellä kaikki ovat niin nuoria ja huolettomia. Siellä kukaan ei tiedä. Kukaan ei tunne minua enkä minä tunne ketään. Ehkä on helpottavaa olla näkymätön, mutta se on yksinäistä.
Oivalsin, että nimillä ei oikeastaan ole väliä. Nimet ovat nimiä nimien joukossa samoin kuin pelotkin. Jos olisi käynyt toisin ja sairaudella olisi toinen nimi niin luultavasti olisin alkanut pelätä sitä. Varmaan tuntemukset olisivat samanlaisia. Minua pelottaa sairauksien aiheuttama kärsimys ja se, että pelottavat asiat tapahtuvat yllättäen, varoittamatta eikä niihin voi itse vaikuttaa mitenkään. Kuolemassa on pelottavinta kaiken päättyminen, lakkaaminen, olemattomuus...tyhjyys...
En tiedä mihin uskoa ja ajatella elämästä ja kuolemasta. Minua lohduttaa Einsteinin kuuluisa kaava (E=mc potenssiin 2), joka sanoo, että energia voi muuttua muodosta toiseen, mutta sitä ei synny eikä häviä...
Halaus, Hippityttö. **lähettää voimaa**
VastaaPoistaHalaus minultakin.
VastaaPoistaToivon oikein sydämestäni että saat riittävästi tukea surussa ja pelossa.
Mua pelottaa samat - sairaus ja kuolema.
Hyvä jos opinnoista voit saada voimia. Kiehtovaa tuo kaavaan liittyvä.
Energian ikuista kiertoa... lohdullista.
VastaaPoistaTiedän miltä vanhempien menetys tuntuu. En silti voi tietää miltä Sinusta tuntuu.
Lähetän Sinulle energiaa, turvallisen syvän voimakkaan halauksen, johon kietoutua.
Olit jättänyt kommentin blogiini. Tulin katsomaan blogiasi, enkä voi olla kommentoimatta. Minunkin isäni sai aivoinfarktin. Isä ei kuollut, mutta infarkti oli laaja. Hänestä ei enää tullut samaa ihmistä. Minuakin on pelottanut taudin periytyvyys, vaikka riskini ei ole kuin puolet sinun riskistäsi. Toivon ja uskon kuitenkin, että elämäntavoillani voin vaikuttaa riskin suuruuteen.
VastaaPoistaEn osaa kuitenkaan sanoa muuta kuin voimaa sinulle ja halauksia minultakin.
Liiolii: Kiitos voimahalauksesta:)
VastaaPoistaluminen: Kiitos voimahalauksesta:) Pelot ovat tosiaan kurja juttu:( Onneksi pääsin opiskelemaan niin voin pelkojen sijasta keskittyä siihen. Minustakin tuo kaava on jännä, ja salaperäinen...
HUVIlassa: Kiitos sinulle myötätunnosta & voimahalauksesta:)Lohduttavaa tietää kohtalotovereista...
Anna: Kiitos kovasti sinullekin myötätunnosta ja voimahalauksesta:) Minäkin yritän kovasti jollain tavoin järkeillä pelon pienemmäksi tässä asiassa...
Halaus täältäkin. Pelottavaa tuollainen. Minulla on oma Alzheimer-periytyvyyspeikkoni. Isäni sairastui ja kuoli siihen nuorena. Yritän osata elää tätä elämää oikein.
VastaaPoistaKoin yliopistovuoteni pitkälti samanlaisina kuin sinä kuvailet, vaikka olin nuori itsekin silloin. Oli kuitenkin noita raskaita leikkaamassa sitä nuoruuden huolettomuutta lyhyeen. Tein graduni sitten kuin surutyönä, aiheenkin valitsin sen mukaan. Se tuli ihan leimauksena eräänä yönä.
Kiitos Einsteinista. Niin minäkin ajattelen. Kaikki kiertää ja säilyy muodossa tai toisessa.
J.K. Isäni kuoli tammikuussa. Se on minulle aina synkkä kuukausi, kummallinen tapa aloittaa uusi vuosi (elän mieluummin kouluvuoden mukaan, uusi vuosi alkaa elokuussa).
VastaaPoistaKatja, kiitos myötätuntoisesta kokemuksen jakamisesta:)
VastaaPoistaPaljon voimia ja iloa toivon sinullekin:)
Elämä on tosiaan jotenkin kummallista...ilo, suru ja sattuma...
Äitini kuoli syksyllä syntymäpäiväni aikoihin, joten elämä ja kuolema ovat silloin siinä ihan lähekkäin, yhdessä...