Onko eksyminen välttämätöntä löytääkseen perille? Onko mahdollista oppia tuntemaan syvemmin ilman turtumista tai paniikkikohtauksia? Miten kohtalo vaikuttaa elämäämme? Voiko ihminen itse vaikuttaa oman elämänsä kohtaloon? Vai olemmeko me vain eksistentiaalisesti maailmaan heitetty olosuhteisiin, joita ei voi etukäteen valita...ja miksi toiset saavat jo pelin alussa hyvät kortit...
Yllätyksekseni löysin kirjasta myös mielenkiintoisia huomioita. Kirjassa yksi päähenkilöistä on Akin 18-vuotias pikkuveli Joonas, joka on autistinen (asperger?). Hän on erilainen kuin muut ja elää onnellisena omassa maailmassaan mielenkiinnon kohteidensa parissa. Hänellä on valokuvamuisti ja erityiskykyinä piirtäminen ja tekniset laitteet. Maailma näyttäytyy hänelle maailmankaikkeuden salaperäisenä ykseytenä. Hänelläkin on omat vaikeutensa: sosiaaliset tilanteet ja ääniyliherkkyys. Häneen on helppo samaistua, mutta ei siitä sen enempää. Kirjassa puhutaan mm. alkeishiukkasista eli kvarkeista (Joonaksen maailmaan liittyen), joka oli kiva juttu kun olen itsekin kosmologiasta kiinnostunut.
Tähän loppuun laitan vielä yhden innostavan kohdan kirjasta:
"Joonaksen mielestä sisäpihat olivat erityisen kiinnostavia. Ne kun olivat yleensä piilossa ohikulkijoiden katseilta, ja kuka sitä koskaan tiesi mikä yllättävä maailma avautui toisella puolella. -Jokainen porttikonki on kuin madonreikä uuteen ulottuvuuteen, pienenä kuvasin lähes kaikki keskustan sisäpihat. Mutta kun kaikki muuttuu. Koskaan ei tiedä mitä uutta on ilmestynyt ja minne."
En ole nähnyt kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, mutta näin tämä kirja puhutteli minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti